Lintujen laulun ja rikkoutuneiden hautakivien välissä – matka muistoihin ja identiteettiin
Shalom ja siunauksia teille, rakkaat ystävät ympäri maailmaa.
Tänään kirjoitan hiljaisella kyyneleellä. Ei uuden tuskan vuoksi, vaan syvän kohtaamisen vuoksi menneisyyden kanssa – joka on yhä läsnä, yhä hengissä, yhä huutaa pastoraalisessa hiljaisuudessa.
Kiertueemme alkoi upeasta kirkosta Sternbergin kaupungissa. Astuimme hiljaa sisään ja näimme sivukulmassa pienen muistolaatan ja muistokynttilän – muistutuksen vuonna 1492 täällä tapahtuneesta juutalaisten pogromista. Tuo vuosi – espanjalaisen karkotuksen, inkvisition, pakkokäännytysten ja joukkokarkotusten vuosi – ravisteli koko juutalaista kansaa. Yli 150 000 juutalaista pakotettiin lähtemään kodeistaan. Ja siellä – kirkon hiljaisessa nurkassa – on jäljellä vain haalea muisto.
Sieltä jatkoimme matkaa kaupungin keskustaan, paikkaan, jossa synagoga kerran seisoi. Rakennus oli rakennettu 1800-luvun puolivälissä, ja natsit tuhosivat sen vuonna 1939. Seisoin siellä ja lausuin kaddishin. Ajattelin niitä juutalaisia, jotka kaipasivat tasa-arvoista kansalaisuutta, hyväksyntää osana yhteiskuntaa – mutta heidät hylättiin. He unohtivat – ja joskus mekin unohdamme – että juutalaiset eivät ole kuten muut kansat. ”Sillä sinä olet Herran, sinun Jumalasi, pyhä kansa… Herra on valinnut sinut omaksi kallisarvoiseksi kansakseen” (5. Mooseksen kirja 7:6).
Polku hautausmaalle kulki tyhjän polun läpi korkeiden puiden keskellä. Luonto oli hiljainen, linnunlaulu täytti ilman – ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Mutta maa puhuu. Vanhat junaraiteet kertovat, mitä kyltit kätkevät – tien tuhansien kuolemaan. Junat kuljettivat veljiämme ja sisariamme leireille, kaikki filosofian, edistyksen ja musiikin nimissä. Kuinka kauneuden ja syvyyden kulttuuri saattoi vajota niin syvälle teollistettuun murhaan?
Lopulta seisoimme juutalaisen hautausmaan portilla. Katsoin eteenpäin, mutta en nähnyt juuri lainkaan hautakiviä. Vain sirpaleita, rikkoutuneita, häpeällisiä. Ja kysyn itseltäni – kuka piti hautakiviä silmätikuna? Tämä paikka on ollut juutalaisten elämän keskus vuosisatojen ajan. ”Muista, että olit orja… ja Herra, sinun Jumalasi, lunasti sinut” (5. Mooseksen kirja 15:15) – mutta tällä kertaa he yrittivät pyyhkiä pois jopa orjien muiston.
En ole yksin. Olen mukana ryhmässä kristittyjä, jotka rakastavat Israelia. Heidän kasvonsa ovat puhtaat, heidän sydämensä avoimet. He kulkevat kanssamme ja jakavat muistojen taakan. Ja tämä muisto ei ole nostalgiaa – se on käsky. ”Muista, mitä Amalek teki sinulle… älä unohda” (5. Mooseksen kirja 25:17–19). Olemme kansa, joka muistaa suojella, joka ymmärtää tehtävänsä tuntemalla menneisyytensä.
Luoja palauttaa meidät Luvattuun maahan. Se on prosessi, ei ihme. Se ei ole kivutonta. Jatkamme hinnan maksamista – poikiemme ja tyttäriemme verellä. Mutta Jumalan lupaus pysyy: ”Lapsesi palaavat omille rajoilleen” (Jeremia 31:16). Emme anna periksi. ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1. Mooseksen kirja 32:26). Usko on perintömme. Toivomme ei ole poliittinen – se on profeetallinen.
Jumala on luvannut voimaa kansalleen. ”Herra antaa voimaa kansalleen, Herra siunaa kansaansa rauhalla” (Psalmi 29:11). Ja me uskomme – rauha tulee vain totuuden kautta.
Rukous:
Maailmankaikkeuden Herra,
loista kasvojasi kansallesi Israelille.
Muista vuodatettu veri, vuodatetut kyyneleet ja rikkoutuneista sydämistä esitetyt rukoukset.
Vahvista niitä kansakuntia, jotka seisovat Israelin rinnalla, ja siunaa niitä, jotka tukevat sitä rakkaudessa ja totuudessa.
Tuo meidät takaisin maahamme rauhassa ja avaa armon ja muistamisen portit.
Hyvien tekojen talosta, Siionin maasta ja Jerusalemin kaupungista,
veljesi Israelissa,
Mordechai ben Yaakov
Käännöksen eri kielille tekee käännöskone eikä ihminen. Jos on kielioppivirheitä, pyydämme anteeksi.
