Kahdeksankymmentä vuotta Holokaustin (Shoah) jälkeen
Huuto joka kaikuu kautta sukupolvien
On kulunut kahdeksankymmentä vuotta siitä, kun kuolemanleireihin suljetut vapautettiin, siitä kun piikkilanka-aidat revittiin alas ja luurangonlaihat kädet kurkottivat vapautta kohti. Kahdeksankymmentä vuotta on kulunut siitä, kun maailma pakotettiin todistamaan sitä sanoin kuvaamatonta kauheutta, mikä oli siinnyt sivilisaation sydämessä. Mutta vielä vuosien jälkeenkään Holokausti ei ole mikään kaukainen muisto, vaan se on vuotava haava, ikuinen huuto ja pyhä vaatimus sieluillemme.
Kuusi miljoonaa ääntä vaiennettiin, mutta heidän poissaolonsa huutaa korvissamme. He olivat isiä ja äitejä, poikia ja tyttäriä, oppineita ja työläisiä, lapsia nauravaisine silmineen ja vanhuksia viisaine sydämineen. He olivat täyttymättömiä unelmia, vastausta vaille jääneitä rukouksia, tulevaisuuksia, jotka krematorion savu vei mennessään. Ja silti heidän henkensä ovat luonamme, muistuttamassa meitä ettemme unohda, ettemme anna maailman koskaan unohtaa.
Holokausti ei ollut vain yritys tuhota kokonaan yksi kansa, vaan se oli hyökkäys ihmiskunnassa olevaa Jumalan kuvaa vastaan. Se oli sota vanhurskautta vastaan, hyvyyden perimmäistä olemusta vastaan. Ja kaikesta huolimatta, sieltä Holokaustin tuhkasta nousi juutalainen kansa. Murtuneena, mutta ei alistettuna. Haavoilla, mutta pystyssä.
Jokainen Holokaustista hengissä selviytynyt kantoi sisällään maailmankaikkeutta – järkkynyttä mutta ei hävitettyä. Ja vapisevin käsin he alkoivat rakentaa uutta. He rakensivat koteja, perheitä, yhteisöjä ja ikuisen todistuksen juutalaisen sielun sinnikkyydestä. He todistivat, että kauhean pimeydenkään saartamana Tooran, uskon ja Israelin kansan valo ei tuhoutuisi koskaan.
Holokaustin muistaminen ei merkitse vain menneisyyden muistamista. Siihen sisältyy muistin taakan kantaminen, kärsimään joutuneiden kunnioittaminen ja sen varmistaminen, että huuto ”Ei koskaan enää!” ei ole vain tyhjä iskulause vaan pysyvä kannanotto, että katsomme lapsiamme ja kuiskaamme taivaita kohti: Me olemme täällä. Me olemme yhä täällä.
Menneisyyden sanoinkuvaamattomista kauheuksista huolimatta ihmiskunta ei ole ottanut täysin opikseen tästä murhenäytelmästä. Antisemitismi kukoistaa yhä, viha leviää yhä ja suvaitsemattomuus löytää tiensä ihmisten sydämiin. Kansakunnat, jotka kerran vannoivat ”Ei koskaan enää”, ovat liian usein sulkeneet silmänsä nousevalta vihalta ja väkivallalta. Holokaustin opetuksia ei saa unohtaa, ja meidän kaikkien vastuulla on seistä pahaa vastaan.
Nyt 80 vuoden jälkeen me osoitamme hiljaisina kunnioitustamme, raskain sydämin mutta päämäärätietoisina. Me sytytämme kynttilöitä, emme vain surun osoituksena vaan testamenttina – että juutalainen liekki ei uhattunakaan sammu koskaan. Että me emme elä vain itsemme tähden vaan heidän tähtensä, joilta elämä varastettiin. Että me opetamme, muistamme ja seisomme todistajina koko ihmiskunnan edessä.
Niin kuin on kirjoitettu: ”Onko mitään näin suurta tapahtunut… Onko mikään kansa kuullut Jumalan äänen puhuvan tulen keskeltä, niin kuin sinä olet kuullut ja jäänyt eloon” (5. Moos. 4:32-33). Vaikka juutalainen kansa on kulkenut tulen läpi, me olemme kuulleet Jumalan äänen ja jääneet eloon.
Niinpä me sanomme niille kuudelle miljoonalle: Teidän nimenne eivät unohdu. Teidän tarinaanne ei pyyhitä pois. Teidän sielunne eivät ole yksin. Me muistamme. Me tulemme aina muistamaan.
Korkeimman siunaukset levätkööt teidän yllänne, Hyvien tekojen talosta (Sabrakodista), Siionin maasta ja Jerusalemista.
Mordechai ben Yaakov
